Home -> Arkisto -kirjoitukset

 

Aina hevosen kesyttämisestä saakka ihmiset ovat yrittäneet opettaa hevosen reagoimaan nopeasti ja oikein ihmisen sille antamiin merkkeihin. Monet ihmisen hevoselle antamista tehtävistä edellyttävät hevosen tukahduttavan sille synnynnäisiä käyttäytymismuotoja. Hevoset oppivatkin nopeimmin tehtäviä, jotka liittyvät niiden lajityypilliseen käyttäytymiseen, mutta ne osoittavat merkittävää sopeutumiskykyä ja suvaitsevaisuutta myös muita tehtäviä kohtaan. Hevosia on perinteisesti koulutettu käyttäen negatiivista vahvistamista, mutta myös positiivinen vahvistaminen on lisääntyvässä määrin saamassa jalansijaa hevosten koulutuksessa.

 

Pavlovin koirista naksutustekniikkaan

Oppiminen voidaan jakaa karkeasti asioita yhdistelevään ja ei asioita yhdistelevään oppimiseen. Ei asioita yhdistelevässä oppimisessa hevonen altistuu ärsykkeelle, mutta ärsykkeen toistuessa riittävän usein tottuu hevonen siihen eikä lopulta reagoi siihen lainkaan. Esimerkiksi poliisihevosen totuttaminen koviin ääniin tapahtuu yleensä toistamalla ärsykettä kasvavalla voimakkuudella.
Asioita yhdistelevässä oppimisessa hevonen oppii ymmärtämään vähintään kahden tekijän keskinäisen yhteyden. Se on perinteisesti jaettu klassiseen ja operanttiin ehdollistumiseen. Klassisessa ehdollistumisessa hevoselle merkityksetön asia toistuu riittävän monta kertaa sille merkityksellisen asian kanssa, jolloin se ehdollistuu ärsykkeelle. Hyvä esimerkki klassisesta ehdollistumisesta on aina samaan aikaan ruokitun hevosen ehdollistuminen odottamaan ruokintaa tiettynä kellonaikana. Klassisesta ehdollistumisesta poiketen hevonen voi itse vaikuttaa operanttiin ehdollistumiseen liittyviin tapahtumiin oppimalla oman toimintansa ja seuraamusten välisen suhteen.
Operantissa ehdollistumisessa hevonen opetetaan vastaamaan johdonmukaisesti ärsykkeeseen käyttäen positiivista tai negatiivista vahvistetta. Positiivisessa vahvisteessa hevosen ympäristöön lisätään jokin sille miellyttävä asia sen toimiessa toivotulla tavalla. Tämä voi olla esimerkiksi ruokapalkinto. Negatiivisessa vahvisteessa hevosen ympäristöstä taas poistetaan jokin sille epämiellyttävä asia, kuten apujen aiheuttama paine. Vaikka positiivista vahvistamista pidetään hevosen henkistä hyvinvointia ajatellen stressittömimpänä tapana käytöksen muokkaamiseen, on kumpikin menetelmä hevosen kannalta palkitseva. Ideaalitilanteessa kouluttaja osaa käyttää molempia menetelmiä hevosen oppimisen tukena.
Positiivinen rankaisu tarkoittaa puolestaan jonkin epämiellyttävän tekijän lisäämistä hevosen ympäristöön, ja negatiivinen rankaisu jonkin miellyttävän poistamista hevosen ympäristöstä. Esimerkkinä positiivisesta rankaisusta on sähkölangan koskemisesta aiheutuva epämiellyttävä kokemus, ja negatiivisesta rankaisusta tamman luokse kuljetettavan oriin kääntäminen pois, mikäli se hyppää pystyyn. Rankaisut opettavat hevoselle ainoastaan mitä sen ei kannata tehdä, vahvisteilla voidaan sen sijaan opettaa hevoselle mitä sen kannattaisi tehdä.

 

Hevonen oppii oppimaan

Tutkimuksissa on todettu hevosen oppivan muokkaamaan käytöstään tehtävästä toiseen kasvavalla onnistumisnopeudella. Kyky oppia vaihtelee kuitenkin jonkun verran yksilöiden ja hevosrotujen välillä. Myös hevosen iällä on merkitystä sen oppimiskykyyn; nuorten hevosten on todettu tarvitsevan keskimäärin vähemmän toistoja kuin keski-iän ylittäneiden. Irlantilaisessa tutkimuksessa todettiin myös hevosen sukupuolella olevan merkitystä sen oppimiseen ja tilaa koskevaan havainnointiin. Tutkimuksen mukaan ruunista ja yhdestä oriista muodostunut ryhmä suoritti oppimiseen ja tilan hahmottamiseen liittyvät tehtävät nopeammin ja suuremmalla onnistumisprosentilla kuin tammat. Tutkimustieto sukupuolten välisistä eroista on kuitenkin vielä vähäistä ja esimerkiksi toisen pieneen otokseen perustuvan tutkimuksen tulokset olivat päinvastaiset.
Saksalaisessa tutkimuksessa todettiin hevosen sosiaalisen aseman vaikuttavan sen todennäköisyyteen kopioida toisen hevosen käytöstä. Tutkimuksessa vertailtiin hevosten halukkuutta lähteä seuraamaan ihmisen perässä kulkevaa hevosta, ja todettiin alempiarvoisten lähtevän seuraamaan ylempiarvoista hevosta, jos se oli niille aikaisemmin tuttu. Ylempiarvoiset eivät kuitenkaan lähteneet seuraamaan alempiarvoisia. Hevosten on myös epäilty oppivan toisiltaan stereotyyppisiä käytösmalleja, kuten puunpurentaa. Tutkimukset eivät kuitenkaan tue tätä oletusta vaan kyseisten käytösmallien on todettu johtuvan enneminkin perintötekijöistä ja epäsopivista elinolosuhteista. Nuorten hevosten tiedetään kuitenkin oppiman käytösmalleja aikuisilta hevosilta. Varsat esimerkiksi seuraavat emänsä kasvivalintoja laitumella ruokaillessaan.
Kaimion mukaan hevoset oppivat jopa käyttämään alkeellisia työkaluja, ja niiden on esimerkiksi nähty toistuvasti kiusaavan toista hevosta ottamalla esineen suuhunsa, kävelevän toisen hevosen luokse ja huitaisevan tätä suussaan olevalla esineellä.
Myös hevosten syvempään ymmärtämiseen liittyvää oppimista on tutkittu, mutta näennäisesti vaikeiden oppimistehtävien hallitsemisen on usein todettu perustuvan yksinkertaiseen asioita liittelevään oppimiseen. Esimerkkinä tästä on viime vuosisadan alussa tutkittu tapaus, jossa itävaltalaisen Älykäs Hans -hevosen omistaja paroni van Osten oli vakuuttunut hevosen kykenevän ratkaisemaan matemaattisia ongelmia ja ilmoittavan sen jälkeen vastaukset lyömällä etujalkaa maata vasten. Hans ei koskaan erehtynyt vastauksissaan, mutta matemaattisten taitojen sijaan se oli neuvokkaasti oppinut tulkitsemaan jännittyneesti seuraavan yleisön tahattomia eleitä.

 

Muistijälki voimakkaampi epämiellyttävissä asioissa

Oppimistapahtuman aikana hevonen käyttää työmuistiaan. Oppiminen sujuu yleensä parhaiten, jos hevosen koko tarkkaavaisuus onnistutaan suuntaamaan oppimistapahtumaan eivätkä esimerkiksi ympäristöstä aistimuistiin tulvivat ärsykkeet estä keskittymistä. Aistimuistilla tarkoitetaan muistijälkiä, joita syntyy jonkin aistin aktivoidessa keskushermostoa. On arvioitu, että vain noin kaksi prosenttia aistien välittämistä tiedoista siirtyy pysyvään muistiin.
Jotta aistimuistin kautta välittyvät havainnot siirtyisivät pysyvään muistiin, tulee kokemukseen liittyä jonkinlainen vaste. Uudet opit siirtyvät ensin lyhytkestoiseen muistiin, jossa ne säilyvät muutamista minuuteista joihinkin tunteihin. Jos havaintoja ei vahvisteta toistoilla, eivät ne yleensä siirry pitkäkestoiseen muistiin. Pelkoehdollistuminen voi kuitenkin toimia kerrasta hevosen säikähtäessä tai tuntiessa suurta kipua.
Hevosten pitkäkestoisen muistin on tutkimuksissa todettu olevan erinomainen ja hevoset muistavan oppimiaan tehtäviä ilman kertausta jopa vuosien kuluttua. Opittuja asioita katoaa muistista ilmeisesti eniten ensimmäisen kuukauden kuluttua oppimisesta, tämän jälkeen niitä katoaa muistista enää hyvin vähän.

 

Temperamenttityyppien tunteminen koulutuksen apuna

Suomessa vieraillut hevosammattilainen ja hevosten käyttäytymistieteestä päättötyönsä Yhdysvalloissa tehnyt Svanhildur Hall kertoi hevosten temperamenttien asettuvan kahdelle akselille. Toisen akselin ääripäät ovat hyvin pelokas tai hyvin rohkea hevonen, ja toisen hyvin rauhallinen tai hyvin tulinen hevonen. – On tärkeää tuntea hevosen luonnollinen temperamenttityyppi sen koulutusta suunniteltaessa. Näin kouluttaja voi mukauttaa opetuksen hevosen yksilöllisiin tarpeisiin, Hall kertoi. Kaikki hevoset ovat liikuteltavissa akselistolla, esimerkiksi hyvin pelokas hevonen tarvitsee kannustavan ja sen itseluottamusta vahvistavan koulutuksen. Myös hevosen käyttötarkoitus ratkaisee sen, minne se pyritään akselistolla siirtämään. – Kilpahevosen on hyvä sijoittua akseleilla yli keskitason tulisuudessa ja rohkeudessa. Esimerkiksi ratsastuskoulu- tai terapiakäytössä olevalta hevoselta kaivataan puolestaan toisentyyppisiä ominaisuuksia, Hall totesi.

Pyörteen paikalla merkitystä hevosen käsiteltävyyteen

Hevosen päässä sijaitsevan pyörteen sijainnilla on merkitystä hevosen reaktiivisuuteen, kertoo puolalainen konikeilla tehty tutkimus. Tutkimusotoksena oli viisikymmentäviisi joko talliolosuhteissa tai vapaasti laitumella kasvanutta yhdestä kahteen vuotiasta hevosta. Kaikkia tutkimuksessa käytettyjä hevosia oli käsitellyt vain kaksi samaa henkilöä. Hevoset luokiteltiin pyörteen sijainnin ja muodon mukaan neljään ryhmään. Ensimmäisen ryhmän hevosten pyörre sijaitsi korkealla silmän ylälinjan yläpuolella. Toisen ryhmän hevosten pyörre sijaitsi keskellä silmälinjaa, ja kolmannen matalla silmän alalinjan alapuolella. Neljännessä tarkasteluryhmässä hevosella oli joko kaksiosainen tai pitkulaisen muotoinen pyörre.
Hevosista kerättiin tietoa niiden käsiteltävyydestä, uusien ja yllättäen ilmestyvien esineiden aiheuttamasta pelkoreaktiosta, ja rohkeudesta koskea niille uusia esineitä.
Tutkimuksessa todettiin hevosten, joiden pyörre sijaitsi keskellä silmälinjaa tai sen alapuolella olevan helpommin käsiteltäviä kuin hevosten, joiden pyörre sijaitsi korkealla. Ryhmien välillä ei kuitenkaan todettu eroja uusien esineiden aiheuttamissa pelkoreaktioissa. Jos hevosella oli kaksiosainen tai pitkulaisen muotoinen pyörre, kului sillä muita enemmän aikaa uuden esineen lähestymiseen. Tähän ryhmään kuului kuitenkin muista ryhmistä poiketen ainoastaan vapaasti laitumella kasvaneita hevosia. Ryhmien välillä ei todettu eroja sydämen syketiheydessä.
Tutkimuksen otos oli pieni, joten tulosten yleistettävyys on epävarmaa. Pyörteen merkitystä hevosten ja muun muassa lypsykarjan ominaisuuksiin tutkitaan kuitenkin lisääntyvästi. Esimerkiksi irlantilaisessa tutkimuksessa todettiin oikean puolensa käyttöä suosivien hevosten päässä sijaitsevan pyörteen kulkevan merkittävästi useammin myötäpäivään. Vastaavasti vasenta puolta suosivien hevosten pyörre kulki useammin vastapäivään.

 

Lähteet:

Górecka A. ym. (2007): A note of behaviour and heart rate in horses differing in facial hair whorl. Applied Animal Behaviour Science 105: 244-248.

Kaimio T. (2004): Hevosen kanssa. Helsinki: WSOY.

McGreevy P. (2004): Equine Behaviour. A Guide for Veterinarians and Equine Scientist. Edinburgh: Saunders.

Murphy S. & Arkins S. (2008): Facial hair whorls (trichoglyphs) and the incidence of motor laterality in the horses. Behavioural Processes 79: 7-12.

Murphy S. & Arkins S. (2007): Equine learning behaviour. Behavioural Processes 76: 1-13.

Murphy S. ym. (2004): Sex differences in equine learning skills and visuo-spatial ability. Applied Animal Behaviour Science 87: 119-130.

 

Munasolun ja siittiö kohtaaminen eli hedelmöittyminen tapahtuu munanjohtimessa. Munasolu hedelmöittyy siittiön läpäistessä sen päällysketon, jonka jälkeen siittiöstä ja munasolusta vapautuvat entsyymit estävät munasolun hedelmöittymisen toisilla siittiöillä. Siittiön ja munasolun tumat yhdistyvät muodostaen uuden yksilön ensimmäisen solun. Noin vuorokauden kuluttua solu alkaa jakautua ja siirtyä munanjohtimesta kohtuun, jonne se saapuu kuudentena päivänä hedelmöityksestä. Solut jatkavat jakautumista kohdussa ja ne alkavat erilaistua kudoksiksi ja elimiksi. Noin 20–40 vuorokauden ikäisenä alkiolla on jo kaikki oleelliset sisäelimet ja kehittyvää yksilöä aletaan kutsua sikiöksi. Sydämen esiasteen sykkeet voidaan nähdä, kun hedelmöityksestä on kulunut 24 päivää. Elimet eivät kuitenkaan välttämättä ole vielä tässä vaiheessa täysin kehittyneitä, esimerkiksi sikiön keuhkot eivät pysty toimimaan normaalisti ennen kuin hedelmöityksestä on kulunut noin 300 päivää. Tästä syystä kovin ennenaikaisesti syntyvä varsa eivät voi selvitä hengissä.

Alkio liikkuu vilkkaasti kohdussa päivinä 11–15. Liikkumisella alkion uskotaan varmistavan, että kohdun limakalvo tunnistaa alkion olemassaolon. Jotta kohtu tunnistaa tiineyden, on alkion liikkumisen katettava vähintään puolet sen pinta-alasta. Alkio kasvaa kovaa vauhtia ja ilmeisesti tilanahtaus johtaa siihen, että se pysähtyy eli kiinnittyy noin 16 päivän ikäisenä toisen kohdunsarven tyveen. Kiinnittyminen tapahtuu ensi kertaa tiineenä olevilla tammoilla yleensä oikean puoleiseen kohdunsarveen ja varsoneilla tammoilla aiemmin tyhjään kohdunsarveen. Jos tammalla todetaan ultraäänessä kaksoistiineys, voidaan toinen alkio yleensä poistaa puristamalla, jos toimenpide tehdään ennen alkioiden kiinnittymistä. Hevosen istukka poikkeaa muiden nisäkkäiden istukasta peittäen koko kohdun pinnan tiineyden edettyä noin 100 päivään. Kaksoistiineydessä molemmat istukat taistelevatkin tilasta kiinnittyä kohdun seinämään, mikä johtaa sikiöiden abortoitumiseen tai pienikokoisten ja aliravittujen varsojen syntymään.

 

Genitaalikyhmyn sijainti kertoo sukupuolen

Neljänkymmenen päivän ikäisenä sikiö on noin kahden sentin mittainen ja muistuttaa muodoltaan C-kirjainta. Tässä vaiheessa sikiö sijaitsee sikiöontelon katossa, josta se laskeutuu sikiöontelon pohjalle tiineyden kestettyä noin seitsemän viikkoa. Samoihin aikoihin sikiökalvo alkaa muodostaa sormimaisia ulokkeita, jotka työntyvät kohdun limakalvoon ja kehittyvät istukaksi. Istukka on täysin valmis kuitenkin vasta 150 vuorokautta hedelmöityksestä. Kahden kuukauden ikäinen sikiö on noin kuusi senttiä pitkä ja muistuttaa jo selvästi hevosta pienine kavioineen. Sikiölle on myös kehittynyt silmäluomet ja sieraimien raot. Sikiön pää ja kaula ovat nousseet normaaliin asentoon noin 80 päivän ikäisenä ja sille alkaa kertyä hentoa karvoitusta ensin huuliin noin sadan päivän ikäisenä. Valmis karvapeite sikiöllä on noin 300 päivän ikäisenä. Sikiön sukuelinten kehittyessä genitaalikyhmy siirtyy 45 vuorokauden jälkeen tammasikiöillä lähelle häntää ja orisikiöillä lähelle napaa. Kokenut tutkija voi todeta sikiön sukupuolen ultraäänilaitteen avulla tiineyden edettyä 59–68 päivään. Tamman kohdun rakenteesta johtuen seuraavan kerran sukupuolen pystyy määrittelemään vasta tiineyden edettyä yli 100 päivään. Eläinlääkäripäivillä Helsingissä puhunut Stefania Bucca kertoi joidenkin orien tuottavan hyviä tammavarsoja ja toisten orivarsoja. On jopa väitetty, että varsan karvapeitteen värillä voi olla merkitystä sen isäoriilta saamiin ominaisuuksiin.

 

Harjoittelua tulevaa elämää varten

Sikiön napanuora on kehittynyt noin 42 päivän ikäisenä. Samoihin aikoihin se alkaa liikkua kohdussa ensin päätä nyökyttelemällä ja viikon sisään raajojakin liikutellen. Erityisen vilkkaasti sikiö liikkuu kohdussa päivinä 60–120.  Raajojen liikuttelu, imemisliikkeet ja pureskeluliikkeet harjoittavat sikiötä tulevaan elämään kohdun ulkopuolella. Sikiö kasvaa kokoa nopeasti tiineyden neljännen kuukauden jälkeen ja sen kuljeskelu kohdussa alkaa vähentyä. Viidenteen tiineyskuukauteen saakka sikiö voi olla taka- tai etutilassa, mutta tiineyden edetessä lähelle synnytystä sikiöt asettuvat lähes poikkeuksetta etutilaan eli pää kohti synnytyskanavaa. Sikiö makaa useimmiten selällään kohdussa lähes syntymäänsä asti. Synnytyksen käynnistyttyä varsa kääntyy kohdussa vatsalleen ja syntyy yleensä etujalat edellä pää polvien välissä.

Täysiaikaisena syntyneen varsan jälkeisten normaali paino on reilut kymmenesosa varsan painosta. Varsa puolestaan painaa keskimäärin vajaan kymmenesosan emänsä painosta.  Australialainen tutkimus on osoittanut, että merkittävin vaikutus syntyvän varsan painoon on istukan painolla ja tamman aikaisempien varsomisten lukumäärällä. Täysverihevosiin perustuvassa tutkimuksessa todettiin, että jokainen kilon lisäys istukan painossa aina 6,5 kiloon saakka johti 4,5 kilon lisäykseen syntyvän varsan painossa. Tamman aikaisempien varsomisten lukumäärä nosti puolestaan syntyvän varsan painoa lähes kilon jokaista aikaisempaa varsomista kohden.

 

Lähteet:

Bucca S. (2008): Ultrasound of the early pregnancy and fetal sexing. Luento Eläinlääkäripäivillä Helsingissä 31.10.2008.

Elliot C. ym. (2009): Factors affecting foal birth weight in Thoroughbred horses. Theriogenology 71: 683-689.

Knottenbelt D.C. ym. (2003): Equine Stud Farm Medicine and Surgery. Saunders.

Reilas T. (2007): Alkiosta varsaksi – Eli miten sikiö kehittyy. ProHevonen 5-6: 42–49.

Rossdale P.D. & Bailey M. (2002): The horse from conception to maturity. The complete guide to horse breeding. Lontoo: J.A. Allen.

 

Hevosen unen vaiheisiin sisältyy syvän rentoutumisen vaihe, josta se voi nopeasti havahtua ympäristön ärsykkeisiin. Hidasaaltounivaiheessa hevonen rentoutuu edelleen ja sen aivojen aktiivisuus vähenee lihasjännityksen kuitenkin säilyessä. Hevonen voi seisoa näiden vaiheiden aikana käyttäen sille tyypillistä erityispiirrettä, stay apparatusta, eli kykyä lukita kaikki jalat seisoma-asentoon. REM- eli vilkeunivaiheessa hevosen lihakset ovat rentoutuneet, mutta aivot ovat yhtä aktiiviset kuin hereillä ollessa. Ennen REM-uneen siirtymistä hevonen herää hetkeksi tarkistamaan ympäristön turvallisuuden, jonka jälkeen se asettuu makuulle ja vaipuu nopeasti REM-uneen.
Kalifornialaisessa tutkimuksessa tarkasteltiin viiden hevosen unikäyttäytymistä ja todettiin yhden niistä kyenneen vaipumaan REM-uneen jopa seisaalleen. Lihasten rentoutumisen myötä se kuitenkin heräsi aina säpsähtäen. Riittävän REM-unen saadakseen hevosen onkin päästävä makuulle mielellään kylkiasentoon.
Luonnossa hevonen valitsee nukkumista varten suojaisan paikan, josta sillä on kuitenkin nopea pakenemisreitti. Hevoset asettuvat myös tallissa usein lepäämään karsinan takaseinää vasten, katse ovea kohti. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa huomattiin pilttuussa riimuihin sidottujen hevosten asettuvan makaamaan 0-6 kertaa ja lepäävän seisaalleen 10–30 kertaa vuorokaudessa. Talliolosuhteissa elävät hevoset noudattelevat usein luonnossa elävien laumojen tapaan yhtenäistä rytmiä nukkumisen, syömisen ja muiden toimintojen suhteen.

Lyhyitä torkkuja pitkin päivää

Hevoset viettävät keskimäärin 4-15 tuntia vuorokaudesta leväten seisaallaan ja muutamasta minuutista useaan tuntiin makuullaan. Vain osa tästä ajasta on varsinaista unta. Täysikasvuiset hevoset tarvitsevat noin 30–60 minuuttia REM-unta ja noin kolme tuntia hidasaaltounta vuorokaudessa.
Varsat ja nuoret hevoset tarvitsevat unta aikuisia enemmän. Hevosten unikäyttäytyminen noudattelee yleensä totuttua rytmiä, mutta ne sopeutuvat nopeasti ympäristön muutoksiin. Talliolosuhteissa asuvat hevoset nukkuvat yleensä syvintä untaan tallitoimien rauhoituttua illalla ja aamuyöllä. Unentarpeensa hevonen tyydyttää ihmisistä poiketen useilla lyhytkestoisilla torkuilla.
Tanskalaistutkimuksen mukaan karsinassa käytetyllä kuivikemateriaalilla on merkitystä hevosen makuullaan viettämään aikaan. Tutkimuksessa seurattiin kuuttatoista hevosta, joista puolella käytettiin kuivikkeena olkea ja puolella kutterinpurua. Vaikka karsinassa käytetty kuivike ei vaikuttanut hevosten kokonaislepoaikaan, viettivät olkikuivikkeisessa karsinassa oleilevat hevoset kolme kertaa enemmän aikaa kyljellään maaten. Myös yksittäisten lepojaksojen pituus oli olkikuivikkeella pidempi kuin kutterikuivikkeella.
Kuivikemateriaalilla ei ollut merkitystä pystyasennossa, rintalastan päällä makaamiseen käytettyyn aikaan. Tutkimustulosten valossa on mahdollista, että kuivikemateriaalin valinnalla on merkitystä erityisesti hevosen REM-unen määrään.
Hevosen unentarve on hyvin joustavaa ja on arvioitu, että vasta noin 1-2 viikon REM-univajeen jälkeen hevosilla alkaa esiintyä seisaalleen nukahtamiseen liittyviä lyyhistymisiä. Kentuckyn yliopiston tutkijaryhmä totesi hevosten toipuvan ihmisiä paremmin matkustamiseen liittyvästä aikaerorasituksesta jet lagista. Tutkimuksessa seurattiin kuuden terveen tamman melatoniinihormonin eritystä olosuhteissa, joissa pimeän tuloa aikaistettiin kuudella tunnilla. Tutkimuksessa todettiin elimistön uni-valverytmin säätelyyn osallistuvan melatoniinin tuotannon sopeutuvan hevosilla ihmisiä nopeammin olosuhdemuutoksiin. Tällä saattaa olla merkitystä hevosen suorituskyvyn palautumiseen pitkilläkin kilpailumatkoilla.

Lauma luo turvallisuutta

Laumassa elävä hevonen voi rentoutua jokaisen lauman yksilön toimiessa vuorollaan vahtina. Erityisesti tammat vastaavat laumojen hyvinvoinnista ja vahtivuorojen jakamisesta. Luonnossa hevonen nukkuu enemmän kuin talliolosuhteissa elävä. Se myös viettää enemmän aikaa pitkällään. Yksin elävä hevonen joutuu olemaan jatkuvassa valmiustilassa ja tästä voi olla seurauksena univaje. Myös johtajahevosen poistuminen laumasta voi aiheuttaa turvattomuuden tunteesta johtuvaa unettomuutta.
Erilaiset fyysiset vaivat kuten liikuntaelinsairaudet voivat johtaa hevosen unihäiriöihin. Esimerkiksi vanhan hevosen voi olla fyysisesti kivuliasta asettautua makuulleen. Eläinlääkärin hoidossa kivut voidaan kuitenkin saada kuriin ja univaje hoidettua. Vieras talliympäristö ja ympäristöstä kuuluvat häiritsevät äänet voivat myös vaikuttaa hevosen unen määrään ja laatuun.
Univaje vaikuttaa merkittävästi hevosen terveyteen ja suorituskykyyn. Hevoset nähnevät ihmisten tapaan unia REM-vaiheen aikana ja joskus voikin nähdä unissaan jalkojaan juoksun tahtiin liikuttavan hevosen.

 

Kirjallisuutta

McDonnell S.M.: Normal and Abnormal Behavior of Stabled Horses. Verkkolähde, saatavissa: http://www.engormix.com/normal_and_abnormal_behavior_e_articles_1074_CAB.htm (luettu 19.1.2009).

Murphy B.A. ym. (2007): Rapid phase adjustment of melatonin and core body temperature rhythms following a 6-h advance of the light/dark cycle in the horse. Journal of Circadian Rhythms 5:5.

Riemann Pedersen G. ym. (2004): The Influence of Bedding on the Time Horses Spend Recumbent. Journal of Equine Veterinary Science 24: 153-158.

Williams D.C. ym. (2008): Qualitative and Quantitative Characteristics of the Electroencephalogram in Normal Horses during Spontaneous Drowsiness and Sleep. Journal of Veterinary Internal Medicine 22; 3: 630-638.

 

Kaikki nykyiset hevoseläimet ovat kehittyneet ketun kokoisesta nisäkkäästä, joka eli lämpimissä ja kosteissa metsissä. Kantamuodon nimi on eohippus, ”aamunkoiton hevonen”, tieteelliseltä nimeltään Hyracotherium. Eohippus eli Euroopassa ja Pohjois- Amerikassa noin 55 miljoonaa vuotta sitten. Sillä oli lyhyt kaula ja kuono sekä pitkä häntä. Etujaloissa oli neljä ja takajaloissa kolme varvasta sekä polkuanturat.
Aamunkoiton hevonen söi enimmäkseen puiden lehtiä ja hedelmiä. Hampaiden kruunut olivat matalat, ja purukalusto muistutti sikojen ja apinoiden hampaita. Petoeläimille tyypillisiä
leikkaavia väliposkihampaita sillä ei kuitenkaan ollut. Väritykseltään eohippuksen oletetaan
muistuttaneen peuraa. Fossiililöydösten perusteella tutkijat arvelevat sen eläneen noin nelivuotiaaksi ja viihtyneen jonkinlaisissa laumoissa. Euroopassa hevoseläimet kuolivat
sukupuuttoon eoseenikauden loppuun mennessä, noin 34 miljoonaa vuotta sitten. Kehitys jatkui Pohjois-Amerikassa. Lehdesten syöjästä aroeläimeksi Eohippuksesta kehittyi 40–30 miljoonaa
vuotta sitten ensin mesohippus ja sen jälkeen ja osin yhtä aikaa miohippus. Mesohippus oli noin 60 senttiä korkea. Sillä oli joka jalassa kolme varvasta, joista kaksi ulommaista oli jo surkastumassa pois. Miohippus oli puolestaan jonkin verran mesohippusta suurempi ja painavampi. Kumpikin söi ilmeisesti lehtiä.
Noin 25 miljoonaa vuotta sitten alkoi ilmastonmuutos, joka muutti alkuhevosen elinympäristöä ratkaisevasti. Lämpimät metsät ja kosteikot kuivuivat savannimaisiksi aroiksi, ja ilmasto jäähtyi
jääkauden lähestyessä. Miohippus katosi, ja tilalle kehittyi avoimiin alueisiin sopeutunut merychippus. Noin metrin korkuisella eläimellä oli edeltäjiään pidemmät jalat ja runko. Myös kaula oli aiempaa pidempi, mikä helpotti ruohonsyöntiä. Metsien kadotessa piilopaikat vähenivät.
Merychippus tarvitsi entistä laajemman näkökentän, ja silmät siirtyivätkin vähitellen pään sivuille. Myös kuuloaisti kohentui. Merychippuksen hampaat ja kallon rakenne sopeutuivat uuteen, kuluttavaan ravintoon. Hampaiden purupinnat muuttuivat korkeakruunuisiksi, kuten nykyhevosella. Korkeakruunuisesta hampaasta suurin osa sijaitsee leuan sisällä, josta se työntyy hampaan kuluessa hiljalleen esiin. Nykyhevosen hampaat nousevat noin 25 vuotta, minkä jälkeen ne alkavat madaltua. Sukupuutto vei hevoset Amerikasta Merychippuksen seuraaja pliohippus kehittyi noin seitsemän miljoonaa vuotta sitten ja muistutti jo kovasti nykyhevosta. Se oli selvästi yksivarpainen,
ja nivelet olivat vahvat ja hyvin kehittyneet. Jalan alaosan rakenne oli nykyhevosista tuttu. Säären putkiluun molemmin puolin puikko- eli keihäsluut, jotka ovat sivuvarpaiden jäänteitä. Lisäksi jalassa oli sarveisaineesta muodostunut yönsilmä.
Fossiililöydöt kertovat, että pliohippuksella oli toinenkin nykyhevosen erityispiirre, stay up apparatus eli kyky lukita kaikki jalat seisomisasentoon. Sen avulla hitaasti makuulta nouseva saaliseläin pystyi lepäämään seisaallaan. Syvää REM-unta varten hevosen on kuitenkin yhä päästävä makaamaan
kyljelleen lauma turvanaan. Anatomian vuoksi tutkijat pitivät pliohippusta pitkään nykyhevosen esi-isänä. Teoria on sittemmin kumottu: silta hevosen nykymuotoon on vähän tunnettu dinohippus. Nykyisten hevoseläinten suku Equus alkoi kehittyä Pohjois-Amerikassa pliohippuksen rinnalla noin kuusi miljoonaa vuotta sitten. Fossiilit osoittavat, että pliohippus eli equuksien rinnalla
vielä jääkauden kynnyksellä kaksi miljoonaa vuotta sitten. Sen jälkeen se kuoli sukupuuttoon. Equus-suvun edustajat vaelsivat Pohjois-Amerikasta Beringinsalmen maakaistaletta pitkin Aasiaan ja edelleen Eurooppaan ja Afrikkaan. Pohjois- Amerikasta ne kuolivat sukupuuttoon noin 11 000 vuotta sitten, kun ilmasto muuttui ja ihmiset metsästivät niitä laumoittain. Seuraavan kerran pohjoisamerikkalaiset näkivät hevosia vasta vuonna 1494, kun Kolumbus toi toisella tutkimusmatkallaan Uudelle mantereelle 24 oritta ja kymmenen tammaa. Ensimmäiset tutkimusmatkailijat laivasivat hevoset telineissä, joissa ne roikkuivat ilmassa kantoliinojen varassa. Näin yritettiin estää hevosia katkomasta jalkojaan kovan merenkäynnin aikana. Kuljetustapa ei sopinut hevosille, ja suuri osa kuoli ennen määränpäätä.

 

Hevonen kesyyntyy

Vanhimmat todisteet ihmisen ja hevosen yhteydestä löytyvät Ranskan ja Espanjan luolamaalauksista, jotka ovat 35 000–100 000 vuotta vanhoja. Varsinainen kesytys on luultavasti tapahtunut vasta kuutisen tuhatta vuotta sitten. Hautalöytöjen perusteella Ukrainan Dereveikaa pidetään hevosen kesytyksen kehtona. Tutkijat arvelevat, että kaikki kesyhevoset polveutuvat Ukrainan populaatiosta. Aiemmasta kesytyksestä on kuitenkin todisteita myös Kaspianmereltä ja Kazakstanista. Perinteisen käsityksen mukaan hevonen kesytettiin ensin lihan- ja maidontuottajaksi ja myöhemmin veto- ja kuormajuhdaksi sekä ratsuksi. Osa tutkijoista pitää todennäköisempänä, että hevosia metsästettiin lihan vuoksi, mutta ne kesytettiin ratsuksi ja valjastettiin vasta 500 vuotta myöhemmin. Joka tapauksessa hevosesta tuli nopeasti suosittu, ja se levisi ihmisen mukana ympäri maailmaa. Monet hevosen piirteistä helpottavat kesyyntymistä. Hevoslaumoilla on sosiaalinen järjestys, ja laumanjäsenten välille syntyy vahvoja tunnesiteitä, jotka hevonen voi mahdollisesti kohdistaa ihmiseenkin. Hevonen eivät muodosta reviirejä, ja ne ovat ravinnon suhteen joustavia. Lisäksi aikuinenkin hevonen pysyy leikkisänä ja saattaa rinnastaa koulutuksen ja käytön leikkiin.

 

Matka Islantiin

Islannin asuttaminen alkoi vuonna 874, kun viikingit lähtivät liikkeelle Skandinaviasta. Tarinan mukaan ahtaisiin laivoihin kelpasivat vain parhaat hevoset. Tuonti kiellettiin lailla vuonna 984, ja uudisasukkaiden tuomista hevosista kehittyi tuhannessa vuodessa nykyinen islanninhevonen.
Ensimmäiset asukkaat tulivat Skandinaviasta, lähinnä Norjasta, mutta myöhemmin tulokkaita muutti myös Irlannista ja Skotlannista. Islanninhevosen uskottiin pitkään polveutuvan norjanvuonohevosesta, mutta rotujen perimä ei ole yhteinen. Viime vuosien tutkimukset osoittavat, että islanninhevonen on sukua lähinnä shetlanninponille, lähes hävinneelle pohjoisnorjanhevoselle
ja mongolianhevoselle. Esikristillisinä aikoina hevonen haudattiin usein omistajansa viereen. Hautalöytöjen luiden perusteella tutkijat arvioivat, että islanninhevonen oli noin 134-senttinen, kun Islantia asutettiin. Nykyisin keskimääräinen säkäkorkeus on 138 senttiä. Luulöydöistä on löytynyt merkkejä myös kinnerpatin kaltaisista nivelsairauksista. Töltti on askellajina paljon islanninhevosta vanhempi. Vuonna 1974 löydettiin Tansaniasta noin 3,5 miljoonaa vuotta vanhat fossiiliset jalanjäljet. Niitä oli jättänyt kolme plioseenikauden hevosta, aikuinen ja emä varsoineen. Jälkiä verrattiin nykyhevosen askelkuvioihin ja selvisi, että kaikki kolme olivat liikkuneet töltissä. Tutkijat vertasivat jälkiä myös islanninhevosen askelpituuteen ja vauhtiin. Varsaton aikuinen oli töltännyt
noin 15 kilometrin tuntivauhtia.